Lasten elämä kietoutuu omaan elämään luonnollisesti myös melkoisen tiukasti. Ehkäpä vielä vähän tiukemmin näin, kun asutaan ulkomailla. Ainakin vietämme aikaamme perheellä paljon tiiviimmin yhdessä. Se ei ole mielestäni lainkaan huono juttu, mutta välillä olen huomaavani että tyttäret kaipaavat enemmän myös omaa rauhaa. Ovat tietysti myös siinä iässä, jossa pitääkin saada pitää omat asiat ominaan ja kaikkea ei tarvitsekaan jakaa. Itsenäistyminen on tärkeää. Silti kaikki suuret muutokset, vaikeudet, sopeutumiset uuteen kouluun ja uuteen harrastusjoukkueeseen koskettavat nykyään jotenkin syvemmin. Minulla on selkeästi liikaa aikaa pohtia ja ajatella kaikkea. Suomessa, kun itsekin tein pitkiä työpäiviä, jokainen kulki harrastuksiinsa, teki omia juttujaan ja tapasi kavereitaan enemmän itsenäisesti. Itselläni ei ollut edes aikaa saatika energiaa hallinnoida kaikkea siinä määrin kuin täällä. ;) Täällä suurkaupungissa asuessa on välillä pakon sanelema juttu noutaa koulusta ja kuljettaa harrastuksiin, kun logistiikka asettaa omat haasteensa. Toisaalta luulen, että olen enemmän perillä tytärten elämästä ja mielen liikkeistä, kuin Suomessa olisin. Olen tietysti kiitollinen siitä, että voin pitää heidät lähelläni vielä niin kauan kuin se vaan on mahdollista. Irtautumisen aikakin tulee ennemmin tai myöhemmin.
Jouduin tänä syksynä luopumaan vakituisesta työpaikastani Suomessa. Se otti tietyllä tapaa melkoisen koville, vaikka päätös tänne jäämisestä oli perheen yhteinen. Etusijalle tulevaisuutta pohtiessa asetimme tietenkin lapset ja heidän koulunsa unohtamatta miehen työtä. Haluamme antaa tyttärille parhaat mahdolliset eväät tulevaisuuteen ja uskomme, että kansainvälinen koulu ja kaikki nämä kokemukset, joita täällä saa ovat omiaan kasvattamaan heistä vahvoja, rohkeita ja kansainvälisiä. Kansainvälisyys on kuitenkin tulevaisuutta. Silti omasta työstä luopuminen on mietityttänyt itseäni melkoisesti. Työ on kuitenkin ihmiselle määrittävä tekijä, jonka kautta myös peilaa itseään. Yhteiskunta on luonut vahvan asenteen, jossa työnteko on itsestäänselvyys. Järki tietysti sanoo, että ehtiihän sitä työtä vielä tekemään kymmeniä vuosia ja tästä erityisestä mahdollisuudesta pitää nyt nauttia. Niin nautinkin, mutta aika ajoin iskee tietynlainen yhteisöllisyyden ja haasteiden kaipuu, jota ei kai pysty täyttämään mikään muu kuin työ. Tietysti sitä sortuu joskus myös ajattelemaan sitä, että miten muut ihmiset suhtautuvat ja mitä ajatuksia tämä elämä muissa herättää. Se on tyhmää ja turhaa. Tämähän on minun elämäni eikä kenenkään muun. Onneksi ihanat ystäväni ovat tukenani näinä pohdintojen aikoina. Ystävät ovat muutenkin elämän eliksiiri. Tiedän vahvasti, että vaikka välillä kuluu pitkäkin tovi ilman yhteydenottoa, niin aina kun tarvitsen, hän on siellä.
Nämä asiat mielessäni tekaisin kolme korttia, joista tälläkertaa tuli tällaisia.
