voihan nolous

Rentouttavan viikonlopun jälkeen uusi viikko alkoi jälleen maanantaisella viulutunnilla yhdessä korealaisten äitien kera. Olemme vaihtaneet harjoituspaikkaa, kun tässä lähellä asuva Esther on muuttanut pienempään asuntoon. Hänen miehensä muuten oli täällä LG:n suurin pomo, mutta teki rohkean liikkeen ja irtisanoi itsensä yli kahdenkymmenen vuoden palveluksen jälkeen. Vaimo kertoi, että yht'äkkiä mies oli alkanut puhumaan, että hän on mielestään nyt tehnyt oman panoksensa LG:n hyväksi. Korealaisethan ovat erityisen työteliäitä ja jotain siitä kuvastaa se, että miehet lähtevät töihin noin neljän aikaan aamuyöstä ja palaavat kotiin vasta todella myöhään. Eräät äidit ovat kertoneet, että jotta lapset näkisivät viikolla isäänsä, niin he nousevat neljän aikaan yhteiselle aamupalalle ja menevät sitten takaisin nukkumaan. Melkoisen hullua, vai mitä?

No, Estherin mies teki oman päätöksensä ja mielenkiintoiseksi sen tekee myös se, että mies aikoo pitää yhden vuoden totaalista sapattia. Hän on kuulemma myös melko taitava muusikko ja niin hän yrittääkin löytää jonkun kiertävän orkesterin, joka pestaisi hänet ja toiveissa on kiertää siis muusikkona ympäri Koreaa yhden vuoden ajan. Hän siis aikoo tosiaan "nollata" raskaan työuransa ja nauttia hetken elämästään. Tämän vuoden jälkeen hänellä on kuulemma suunnitelmissa perustaa oma yritys.

Nyt siihen noloon juttuun. Olin siis orkesterissa ja korealaisilla on aina tämän jälkeen tapana pitää pieni yhteinen teehetki. Välillä olen jäänyt teelle, mutta yleensä kiiruhdan takaisin kotiin. Mikäli puolalainen soitonopettaja Beata ei ehdi jäämään teelle, niin tunnen oloni ehkä vähän vaivautuneeksi, koska korealaiset tykkäävät mieluiten keskustella koreaksi keskenään. Tänään soitannan jälkeen minulta sitten kysyttiin, että eihän minulla ole kiire minnekään, koska talon emännän mies on kokannut. No, koska minulla ei ollut mitään kiirettä minnekään lupauduin jäämään. Beatalla oli kiire, joten hän ei tänään ennättänyt jäädä seurustelemaan. Juuri pöydän ääreen päästyämme ovikello soi ja seuraan liittyi kymmenen muutakin korealaista naista. Hämilläni kysyin tilannetta eräältä orkesterilaiselta, joka puhui hieman englantia. Hän sanoi, että koska tänään on uuden vuoden ensimmäinen päivä, niin sen tähden juhlitaan ja seuraan on kutsuttu muitakin. Korealaisista vain pari puhui englantia ja hekin todella huonosti. Kuuntelin siinä sitten suuren pöydän ääressä korealaista keskustelua ymmärtämättä sanaakaan. Tai no jossain kohden kuulin kyllä nimeni mainittavan. Korealaiset eivät oikein osaa olla näissä asioissa samalla tapaa kohteliaita, kuin esim. länsimaalaiset. Meillähän on periaatteena, että jos seurassa on edes yksi ulkomaalainen niin silloin kieli vaihdetaan englantiin, vaikka muut ryhmässä olisisvat suomalaisia.

Tarjolla oli lähes tutun makuisia kermaperunoita. Niitä tarjottiin monenlaisten todella erikoisten mustilla kasviksien ja sienien kera. Perunat olivat ihan ok, mutta ne kasvikset...tietenkin maistelin kohteliaasti joka laatua, mutta en kyllä erikoisemmin pitänyt kerrassaan eksoottisista mauista. Ruokaa tarjottiin tietysti vihreän teen kera ja sitten eteeni tuotiin vielä todella erikoinen riisikakkupötkö, joka oli kuumaa. Sitä kuului kastaa hunajaan ja sitten vaan haukattiin pala pötköstä. Tuo pötkö oli todella mautonta ja sitkeää, jonkinlaisesta riisitaikinasta tehtyä omituisen koostumuksen omaavaa syötävää. Ei siis oikeastaan pahaa, mutta ei kyllä hyvääkään. Onneksi osaan syödä riisipuikoilla, kun tarjolla ei ollut haarukoita tai lusikoita lainkaan. Olisivat kyllä saaneet hyvät naurut jos vielä tuo puikoilla syöminen olisi takellellut.

Heti, kun tuli vähintäänkin mahdollinen tilaisuus, kiitin kauniisti ja poistuin paikalta. Luulen, että hekin olivat yhtä helpottuneita lähdöstäni, kuin minä itsekin. Koko porukka jäi sinne sitten juhlimaan ja minä lähdin kotia kohti. Korealaisilla siis alkoi Lohikäärmeen vuosi.