Lauantaille olimme saaneet kutsun Unnan puolalaisen korisjoukkueen päättäjäisiin. Niitä vietettiin nyyttäriperiaatteella erään pelaajan kotona. Hulppea talo uima-altaineen sijaitsi melko kaukana kaupungin ulkopuolella. Unna oli pyöritellyt ja paistanut matkaan mukaan kilon lihapullia ja niiden lisukkeeksi oli suomesta tuotuja ruisshipsejä ja dippiä. Angry Birds-namitkin saavuttivat suosion.
Paikalle päästyämme Unna pulahti iloisena uimaan muiden tyttöjen kanssa ja me istahdimme muiden aikuisten seuraan auringolta suojaan katoksen alle. Yritimme siinä saada aikaiseksi jonkinlaista keskustelua muiden vanhempien kanssa, mutta kerta toisensa jälkeen yritykset karahtivat kiville. Kukaan vanhemmista, siis ei yhtään kukaan osannut, halunnut tai edes suostunut yrittämäänkään olla vuorovaikutuksessa kanssamme. Niin puolalaista, niin puolalaista että kiukuttaa. Ymmärsimme, että kukaan ei puhunut englantia ja ainoastaan yksi äiti puhui hieman saksaa. On niin helppo vetäytyä tuon kielimuurin taakse ja olla edes yrittämättä. Olimme täysin ilmaa muille aikuisille. Tämä on asia, joka yleisimmin kiukuttaa täällä puolassa. Suomalaiset ovat niin paljon huomioonottavaisempia. Yleinen kokemukseni on, että jos seurassa on vaikka vain yksi, joka ei puhu suomea, niin silloin kieli vaihdetaan automaattisesti englanniksi. Mutta ei täällä Puolassa. Ketään ei tuntunut lainkaan häiritsevän se, että olimme ikään kuin ulkopuolisia. Osaamme kuitenkin jonkun verran myös puolaa ja elekieli on yleisesti ymmärretty kieli myös, joten yhdessä olisimme varmasti saaneet jotain aikaan, jos vastapuolella olisi ollut hiukkaakaan halua.
Tytöt saivat jokainen hienot valokuvista kootut taulut muistoksi tästä pelikaudesta. Unnan ideasta jokainen vielä kirjoitti nimensä taulun takapuolelle ja sitten oli tarjolla suran logolla koristeltu täytekakku. Ja ei kun takaisin uimaan. Unnalla tuntui olevan hauskaa ja hän jäi muiden tyttöjen tavoin sinne myös yökyläilemään.
Siinä sitten tovin Esan kanssa istuskeltuamme, annettuamme periksi ja harmiteltuamme tilannetta päätimme yksinkertaisesti vain häipyä. Luultavasti lähtömme oli muillekin, kuten myös meille helpotus, vaikka paikalla olomme ei tuntunut ketään liikuttavankaan.
Tuohon kiukkuiseen olotilaani vaikutti varmasti myös se, että olin juuri edellisenä päivänä tullut hampaita kiristellen takaisin Suomesta Puolaan. Siltikin olen vakaasti sitä mieltä, että vaikka yhteistä kieltä ei juurikaan olisi, niin siltikin voi vuorovaikutuksen saada toimimaan. Hyvä esimerkki tästä on kampaaani, joka ei puhu sanaakaan englantia ja silti saan asiani toimitettua ja keskustelemme omintakeisella puola-englanti-elekieli-sekoituksellamme vaikka mitä. Kyse on vaan tahdosta.
Murinat sikseen ja muihin juttuihin. Laitan tähän pari kuvaa, jotka näyttävät pienen palan arjestamme. Tuon vihreän puiston läpi kävelen, kun käyn läheisessä vihannes- ja hedelmäkaupassa. Ihan jokainen kerta hämmennyn siitä, että miten edulliseksi tuo ostosreissu tulee. Tämä on yksi Puolan parhaita puolia, josko tuossa edellä tuli vähän nuristuakin.
Lopuksi vielä ruokapaljastus maanantailta: kukkakaaligratiinia ja valkosipuli-yrttiperunoita. Jälkkäriksi kirsikkapiirakkaa. Kotipihan kirsikkapuiden notkuessa marjoista, päätin ensi kertaa kokeilla kirsikkapiiraan tekoa. Hyväähän siitä tuli, kuinkas muuten?
Mielenkiintoista että nuo puolalaiset ovat tuollaisia, tämän olen kuullut ennenkin. Älä välitä! Nenä pystyyn vaan. Kyllä Itävallallakin on huonot puolensa.
VastaaPoistaOi, mitä ihanaa ruokaa olet laittanut. Tulee ihan nälkä. Laitan suklaapalleroitten reseptin tulemaan.
Kiitos kannustuksesta Sofia! Onneksi minulla on kokemuksia myös toisenlaisista puolalaisista. Joskus vaan pistää niin vihaksi. Ja niinhän se on, että jokaisessa maassa on ne omat hyvät ja huonot puolensa. Onneksi nyt paistaa aurinko ja huomiseksi on luvattu mukavaa +30 hellettä. :)
PoistaHyvä, että sinulla on suomalaisista parempia kokemuksia - minä olen valitettavasti nähnyt paljon tuota kuvaamaasi käytöstä aika paljon myös Suomessa ja suomalaisporukoissa ulkomailla. Jopa suomalaisissa diplomaattipiireissä maailmalla jouduin aikoinaan todistamaan harjoittelijana sitä, että puhutaan vaan suomea vaikka ympärillä on ihmisiä, jotka eivät kieltä lainkaan ymmärrä... Varsin epädiplomaattista! Tuollainen käytös saa minut raivon valtaan oli kyse mistä kansalaisuudesta hyvänsä ja minua oikeasti nolottaa asianomaisten puolesta! Eikä ole tosiaan pakko olla edes yhteistä kieltä, että voi ottaa toisen huomioon. Eräs rakas italialainen ystäväni puhuu tuskin ollenkaan englantia mutta on silti sielunsisareni. Katsein ja ruumiinkielellä voi kuitenkin kommunikoida niin paljon ja varsinkin osoittaa, että ottaa kaikki joukkoon mukaan vaikka yhteistä kieltä ei olisikaan.
VastaaPoistaMutta ihanat ovat tekemäsi herkut! Maistuis mullekin :)
Olet niin oikeassa, että katseet ja eleet merkitsevät todella paljon. Minä ainakin väitän aistivani melko herkästi vastapelurin eleistä ja sanattomasta viestinnästä.
PoistaUskon ikävä kyllä myös, että suomalaisetkin osaavat vallan hyvin tämän kielimuurin avulla poissulkemisen, mutta onnekseni en ole joutunut itse sellaista kohtaamaan. Aika varmasti onneksi muuttaa tätäkin asiaa, mutta harmillista kyllä muutos on vaan niin hidasta. Tämä Puolakin varmasti kansainvälistyy, halusivat sitä tai eivät. Minä ainakin haluan. Suvaitsevaisuus ja kyky ottaa huomioon, sekä kyky asettua toisen ihmisen asemaan ovat mielestäni eräitä elämän tärkeimpiä asioita. Jos en muuta, niin toivoisin omien lasteni ainakin näitä oppeja minulta saaneen.
Mukavaa tulevaa viikonloppua sinulle sinne eksoottiseen paratiisiin!